Pietarin kaupunki perustettiin v 1703 keisari Pietari Suuren tahdosta, ja kaupunki rakennettiin uskomattoman ripeään tahtiin, kuvastamaan keisarillista valtaa ja mahtia. Sen palatsien ja arkkitehtonisten kokonaisuuksien erikoisuutena on siksi harvinainen eheys ja täsmällinen kauneus. Kaupungista näkyy, että se on suunniteltu ”piirustuspöydällä”, eikä se ole kasvanut vain sattumalta kortteli toisensa jälkeen. Yksi Pietarin vaikuttavimmista arkkitehdeista oli Carlo Rossi (1777-1849), ja hänen edustamansa uusklassinen empire-tyyli näkyy kaupungissa laajasti, kuten tässä Venäläisen Taiteen Museossa ja sen ympäristössä. Carlo Rossin suunnitelmat käsittivät palatsin lisäksi myös sen ympäristön, eli arkkitehti suunnitteli Palatsin edessä olevan Taiteiden aukion, ja perusti katuja, jotta sai avattua kaksi hienoa perspektiivistä näkymää palatsille eri lähestymissuunnista. Toinen on juhlallinen näkymä pääkatu Nevski Prospektilta palatsin Taiteiden Aukion kautta eteläjulkisivulle, toinen romanttinen näkymä Mars-kentän puolelta Mikaelin puutarhan läpi palatsin pohjoisjulkisivun luo. Tämä romanttisempi näkymä on hääparien suosiossa, ja mekin saatoimme seurata museon ikkunoista palatsin terassilla muutamiakin hääpareja seurueineen ikuistamassa tätä tärkeää päivää valokuviin.
Palatsin ulkomuoto on säilynyt näihin päiviin saakka melkein muutoksitta valmistumisestaan asti, v. 1819-1825. Palatsin ensimmäinen omistaja oli keisari Paavali I.n nuorin, neljäs poika Mihail Pavlovits, josta on peräisin sen nimi, Mikaelin palatsi. Suuriruhtinas Mihailin perheen aika oli vilkasta ja loistavaa, palatsissa vietettiin tanssiaisia suuren maailman tyyliin, ja kristallikruunujen alla kokoontuivat Pietarin aateliset. Palatsin elämä sai myös kulttuuripainotuksia, kun Mihailin leski Jelena Pavlovna perusti sinne taiteilijasalongin ja musiikkiluokkia, ja siitä tulikin myöhemmin Venäjän ensimmäisen konservatorion perusta, jossa mm Pjotr Tsaikovskin musiikinopiskelu alkoi.
Valtio osti palatsin ja siihen kuuluvat piha-alueet v. 1895, josta lähtien siellä on sijainnut Venäläisen Taiteen Museo, silloin nimeltään ”Keisari Aleksanteri III:n Venäläinen Museo”. Alun perin kokoelma sisälsi n 1500 teosta, tänä päivänä kokoelmat kattavat n 400 000 taideteosta kaikilta aikakausilta, tyylisuunnilta ja koulukunnilta aina n 1100-luvun uskonnollisesta taiteesta tämän päivän nykytaiteeseen. Museo onkin mahtava matka venäläisen maalaustaiteen perinteeseen, ja ystävällisesti kävijää kohtaan selkeän kronologisesti ripustettuna museon viehättävissä ja ilmavissa saleissa.
”Olet tullut Venäläisen Museon saleihin. Palatsin seinien ulkopuolelle on jäänyt meluisa kaupunki, palatsissa vallitsee museon huoneiden hiljaisuus sekä maalausten, veistosten ja piirrosten äänettömyys…Mutta ovatko ne todella äänettömiä?
Museota voi verrata suureen teatteriin, sen saleja palkkeihin, joilla toteutuu suurenmoinen näytelmä. Samoin kuin tavallinen näytelmä, se koostuu monesta kohtauksesta, mutta täällä ne ovat vuosisadoiksi (tai ehkä hetkeksi?) jähmettynee t tuhansina tauluina, veistokuvina ja piirroksina.
Katso tarkkaan, ja huomaat tuttuja teatteritaiteen lajeja eli tragediaa, draamaa, pastoraalia…Kirjallisuudenkin lajeja täällä on: täältä löytyy kertomuksia, romaaneja, pienoisromaaneja, novelleja, runoja ja sonetteja.
Kuuntele tarkkaan, ja teet vielä yhden hämmästyttävän löydön: taiteilijat ja hahmot kääntyvät puoleesi vuosisatojen takaa ja puhuvat plastiikkataiteen kieltä. Kuvattujen ihmisten eleiden ja asentojen plastisuudesta, linjojen ja värien sopusoinnusta tai riitasoinnusta, yksinkertaisten tai monimutkaisten kuvioiden ja ornamenttien rakenteesta sekä monesta muusta yksityiskohdasta koostuu se, mitä taiteessa kutsutaan tyyliksi.
Jokaisella vaiheella on ainutlaatuinen tyyli, lempijuomia, -säveliä ja –rytmejä sekä tilavuuden ja ajan eritystä tunnetta. Jos oppii tuntemaan ne ja erottamaan ne toisistaan, niin avaa itselleen pääsyn edeltäjiemme keräämien hengellisten aarteiden luo.
Nimenomaan mahdollisuus ylittää ajan näkymätön seinä, tehdä toivioretken menneisyyteen ja tuntea osallisuutta historiaan, vetää ihmistä museoon. ”
-Vladimir Gusev, Valtiollisen Venäläisen museon johtaja.
Juuri niin Vladimir, sitähän mekin tässä tavoittelemme, kiitos tervetulo-toivotuksesta!
Museota voi verrata suureen teatteriin, sen saleja palkkeihin, joilla toteutuu suurenmoinen näytelmä. Samoin kuin tavallinen näytelmä, se koostuu monesta kohtauksesta, mutta täällä ne ovat vuosisadoiksi (tai ehkä hetkeksi?) jähmettynee t tuhansina tauluina, veistokuvina ja piirroksina.
Katso tarkkaan, ja huomaat tuttuja teatteritaiteen lajeja eli tragediaa, draamaa, pastoraalia…Kirjallisuudenkin lajeja täällä on: täältä löytyy kertomuksia, romaaneja, pienoisromaaneja, novelleja, runoja ja sonetteja.
Kuuntele tarkkaan, ja teet vielä yhden hämmästyttävän löydön: taiteilijat ja hahmot kääntyvät puoleesi vuosisatojen takaa ja puhuvat plastiikkataiteen kieltä. Kuvattujen ihmisten eleiden ja asentojen plastisuudesta, linjojen ja värien sopusoinnusta tai riitasoinnusta, yksinkertaisten tai monimutkaisten kuvioiden ja ornamenttien rakenteesta sekä monesta muusta yksityiskohdasta koostuu se, mitä taiteessa kutsutaan tyyliksi.
Jokaisella vaiheella on ainutlaatuinen tyyli, lempijuomia, -säveliä ja –rytmejä sekä tilavuuden ja ajan eritystä tunnetta. Jos oppii tuntemaan ne ja erottamaan ne toisistaan, niin avaa itselleen pääsyn edeltäjiemme keräämien hengellisten aarteiden luo.
Nimenomaan mahdollisuus ylittää ajan näkymätön seinä, tehdä toivioretken menneisyyteen ja tuntea osallisuutta historiaan, vetää ihmistä museoon. ”
-Vladimir Gusev, Valtiollisen Venäläisen museon johtaja.
Juuri niin Vladimir, sitähän mekin tässä tavoittelemme, kiitos tervetulo-toivotuksesta!
Palatsin sisätiloja on tietenkin remontoitu museolle sopivaan tyyliin, mutta alkuperäisestä loistosta on jätetty muutamat esimerkit; sisääntulon pääportaikko sekä Valkoinen Sali ovat mahdollisimman alkuperäisessä asussaan, ja salin kalusto on myös alkuperäinen. Nämä interiöörit kertovat kyllä sen hämmästyttävän loistokkuuden ajan Pietarista, joista voimme lukea romaaneista ja historian kirjoista! Muutamat tyyliseikat erityisesti ilahduttivat vanhojen kunnon museoiden ystävää; useissa saleissa oli se juuri oikeaoppinen tummanpunainen, samettinen, ovaalinmuotoinen sohva tärkeimpien teosten edessä, ja myös useassa salissa ja käytävässä valo siivilöityi läpikuultavien puhviverhojen läpi kauniisti himmentyen sisään ikkunoista. Näitä hurmaavia virityksiä näkee oikeastaan vain itäblokin maissa, lännessä eleettömät paneeliverhot ovat jotenkin latistaneet taidemuseoiden juhlavaa ja historiallista tunnelmaa.
Valkoisen salin aarteita.
Kierros alkaa vanhan uskonnollisen taiteen saleista, jossa seinät ovat saaneet intensiivisen, punaisen värin. Ikonien kultaukset hehkuvat punaista taustaa vasten, ja katsojan huomion kiinnittyy vanhoihin pyhimystarinoihin, kuten Yrjön ihmevoitto käärmeestä, ikoni 1400-luvun Novgorodista. Ikonimaalauksen perinteeseen kuuluu, ettei niitä signeerata, mutta joitakin erityisen taitavia ikonimaalareita tunnetaan hyvin, kuten moskovalainen Andrei Rubljov, jonka 1400-luvun alkupuolella maalaamat ikonit kuuluvat museon aarteisiin. Ylipäätään venäläisen uskonnollisen taiteen säilymistä läpi 1900-luvun poliittisten murrosten pidetään juuri Venäläisen Taiteen Museon henkilökunnan innostuksen ja tutkimusretkien ansiona. Vallankumouksen pyörteisiin ja hengellisten tilojen myllerrykseen jäi varmasti paljon arvokasta taidetta, mutta tämä museo on onnistunut säilyttämään mittavan osan venäläisen hengellisen taiteen perintöä.
Museon näyttelyripustus on 1920-luvulta saakka noudattanut kronologista logiikkaa, joten saleista toiseen on mukavaa kuljeskella, kuin astuisi vuosisadasta toiseen. Vastaan tulee kaikki eurooppalaisen taiteen tyylikaudet loistavien maalausten kautta. Kuten tämä ihastuttavan keimaileva rokokooneito Katariina Arsenjeva Vladimir Borovikovskin ikuistamana 1790-luvulta. Tämä söpö aatelisneito on pukeutunut rokokoomuodin tyyliin hassuttelevasti paimentytön hattuun, ja puku sekä kampaus noudattelevat täysin 1700-l.n lopun kuuminta muotia.
1800-luvun loppupuolella Venäjällä, kuten muuallakin Euroopassa, jalansijaa maalaustaiteessa sai kansallisromantiikka. Kuvattiin luontoa ihannoiden, ja arkipäiväisiä tapahtumia realistisesti, ihmisiä puuhissaan ja kansallispuvuissaan. Venäläinen muotokuvamaalaus on aina yhtä kiinnostavaa ja syvällistä, kuten Valentin Serov.n muotokuva ruhtinatar Zinaida Jusupovasta (v. 1902), jossa voi nähdä myös hieman impressionistisia vaikutteita. Ruhtinatar Zinaida Jusupovin poika Feliks oli osallisena Rasputinin murhaan, ja muotokuvasta päätellen rva Jusupovaltakin löytyi luonnetta, sen lisäksi että hän oli kuuluisa tyylitajustaan ja muodikkuudestaan.
Monesti venäläisessä muotokuvamaaluksessa kuva ikäänkuin tuntuu tarkentuvan mallin kasvoihin, ja muu ympäristö on sitä suurpiirteisempää, mitä kauemmas maalauksen laitoihin edetään. Tämä vastaa silmän luonnollisen näkemisen optiikkaa, ja siksi maalaukset tuntuvat hämmästyttävän luonnollisilta.
Venäläinen melankolisuus välittyy monesti myös maisemassa, kuten tässä pienehkössä työssä Holiday, v 1902, jonka väriskaala meni suoraan sieluuni. Kaikki lempivärini samassa työssä; vaalean siniharmaat kupolit, katon kalpea vihreä ja syksyisen sadepilven harmaita sävyjä taivaalla!
Venäjän politiikan muuttuminen vaikutti myös kuvataiteeseen, ja sosialistinen realismi näkyy vahvasti neuvostoliittolaista elämäntyyliä ihailevana kuvaustyylinä. Abram Arkhipov.n herkullinen maalaus ”Vieraissa” v. 1915 saa kukkahuivit hehkumaan, ja yhdistää venäläisen maalaustaiteen eurooppalaisiin tyylisuuntiin, kuten tässä impressionismin valonkäsittelyä ja ekspressionismin lennokkaan rentoa sivellintekniikkaa perinteiseen venäläiseen kansankuvaukseen.
Kauniita herkkupaloja maalauksina olivat myös nämä, joiden tekijöitä tai nimiä en kirjoittanut ylös; Pekka Halosen Niittomiestä muistuttava suuri viljapeltokuvaus, laaja kullankeltainen peltomaisema, josta tuli mieleeni äskettäin leffateatterissa pyörinyt Anna Karenina-elokuvan loppukohtaus, jossa Aleksei Aleksandrovitš Karenin istuu pellolla lasten telmiessä ympärillä…
Ja tuo suloinen lattianpesijätär on melko samaistuttava henkilö, kukapa ei kesken siivousurakkaa mieluummin haaveilisi avoimen ikkunan äärellä ja katselisi pietarilaista kattomaisemaa... Aurinkokin paistaa niin mukavasti, ja tytön selkä ja niska heijastuvat viehättävästi ikkunalasista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti