SVEN-HARRYn TAIDEMUSEO TUKHOLMASSA

Tukholmassa, Vasaparkenin laidalla sijaitsee yksi naapurimaamme uusimmista museoista. Rakennusmestari Sven-Harry Karlsson on kerännyt asuinkiinteistöjen rakennuttajana mittavan omaisuuden, ja lisäksi 35.n vuoden aikana taidekokoelman, joka on yksi Ruotsin mittavimmista yksityiskokoelmista. Taidemuseo sijaitsee hämmästyttävässä uudessa rakennuksessa, jonka on suunnitellut Anna Höglund ja Wingårdhin arkkitehtitoimisto. Museo avattiin 27.3. 2011, ja se vetää kävijöitä puoleensa sekä taidekokoelman, että mielenkiintoisen arkkitehtuurinsa vuoksi. Kuusikerroksisen talon julkisivu on kokonaan messinkiä, ja se kimaltelee Vasaparkenin laidalla kuin kultaharkko!
Talon pohjakerroksessa on museon sisäänkäynnin, myymälän ja 400m2 taidegalleriatilan lisäksi viihtyisä kahvila/ravintola ja muita liiketiloja, mm ruotsalaisen huonekaluvalmistaja Gärsnäsin showroom. Lisäksi talossa on kuusi huoneistoa, joista yhdessä on Sven-Harry Karlssonin koti.

 

Erikoisin asia kuitenkin löytyy talon katolta. Sven-Harryn aikaisempi koti oli Ekholmsnäsin kartano Lidingössä, 1700-luvulta, ja tämän kodin Sven-Harry tahtoi myös tavallaan mukaansa tähän uuteen Tukholman kaupunkikotiin. Niinpä talon katolle on rakennettu täydellinen kopio kartanon pohjakerroksesta, ja sinne on siirretty interiöörit huonekaluinen, mattoineen, taideteoksineen, sellaisina kuin ne olivat Lidingön kartanossa. Tämän rakennuksen ulkopinta on myös messinkiä, mutta sisätilat tuntuvat aivan aidosti siltä kuin kävelisi vanhassa kartanossa. Rakennus ei näy katutasosta lainkaan, sillä kattoterassia kiertää noin metrin korkea kaide, ja kadulta katsottuna rakennus näyttääkin aivan tasakattoiselta kerrostalolta. Koska "kartano-talon" ympärille jää tilaa kattoterassille, sinne on sijoitettu myös veistoksia, jotka näkyvät kartano-talon ikkunoista. Kesällä siellä voi myös ilmeisesti museokävijätkin kävellä.

Sven-Harry Karlsson kattoterassilla.

 

Alakerran taidegalleria esittelee pääosin ruotsalaista nykytaidetta, lähinnä yksityisnäyttelyitä, sekä maineikkaiden, että vasta läpimurtoaan tekevien taiteilijoiden töitä. Sven-Harrylla on myös taidesäätiö, joka haluaa nostaa esiin laadukasta taidetta, ja säätiö myös palkitsee säännöllisesti stipendillä kiinnostavaa taidetta tai sitä lähellä olevien alojen tekijöitä.

Parhaillaan galleriassa on esillä valokuvaaja Nathalia Edenmontin näyttely "Only me". Edenmont on saanut koulutuksensa Neuvostoliitossa, ja edusti maalarina sosialistisen realismin tyylisuuntaa. Muutettuaan Ruotsiin hän vaihtoi siveltimet kameraan, ja onkin viime vuosina vakiinnuttanut asemansa Ruotsalaisen nykytaiteen kentässä valokuvillaan. Kuvat ovat lavastettuja muotokuvia, melko monumentaalisia ja kerroksellisia kertomuksia, jotka viittaavat taidehistoriallisiin teoksiin, ja käsittelevät naiseutta, lapsuutta, hedelmällisyyttä ja ihmisyyttä yleisemmin yksilön kautta nähtynä. Muotokuvat pursuavat kukkia, perhosia, vähän myös eläimiä ja hyönteisiä. Ensinäkemältä teokset ovat perinteisen estetiikan mukaisia, mutta lähempi tarkastelu osoittaa että ne ovat myös hieman provosoivia ja rikkovat kanankoipineen ja kondomikaulakoruineen myös perinteistä muotokuvan kaavaa.

 



Alakerrasta kuljetaan talon katolle hissillä, ja pienen käytävn kautta katolla sijaitsevaan pikkukartanoon. Kun"kartanon ovista" astutaan sisään, saavutaan 1700-luvulle tyypilliseen puolipyöreään eteishalliin. Seinissä on ajalle tyypilliset roiskemaalatut tapetit, ja mikäs suomalaista museovierasta enemmän ilahduttaisi; Helene Schjerfbeckin upeat maalaukset "Hiihtäjä" ja "Autoilija"! Nämä Helene Schjerbekin vahvinta modernistista kautta edustavat upeat työt ottavat vieraat vastaan tyylikkäinä hallin molemmin puolin rauhallisesti asetettuina.





 

 

Hiihtäjässä voi nähdä hieman japanilaista vaikutetta, ja aasialaisuus olikin 1700-l.lla kovasti muotia, erityisesti Ruotsissa. 1700-luvulla Ruotsiin tuotiin paljon taide-esineitä ja posliinia Aasiasta, ja monissa ruotsalaisissa porvariskodeissa aasialaiset taide-esineet kuuluvat ikkänkuin asiaan. Hiihtäjän valkoiset kasvot ja punaiset posket luovat mustan hatun kanssa upean värikokonaisuuden, ja antavat viitteitä sekä klovnista, (joka sekin oli kovin suosittu aihe 1700-l.lla), että aasialaisesta naamiokulttuurista.Vaikka Heleneä on kuvattu erakoituneeksi taiteilijaksi, hän seurasi kyllä tarkasti eurooppalaisia taidevirtauksia ja lehtikirjoittelua, ja tämän kauden työt ovat aivan eurooppalaisen ekspressionismin ytimessä, eksoottisten ja kaukaisten kulttuurien vaikutteineen. Tämä pieni viite japanismiin tässä yhteydessä ilahduttaa kovasti, ja avaa ymmärrystä Sven-Harryn keräilyn näkökulmiin.

Autoilijassa mallina on ollut Helenelle kovin rakas velejenpoika Måns, joka saapui usein tapaamaan tätiään Hyvinkäälle ja Tammisaareen, autoillen. Hänen ulkonäkönsä on helppo tunnistaa monista maalauksista; hän oli laiha, pitkänhuskea, ja hänellä oli hieman ulkonevat korvat. Tässä maalauksessa hän näyttää kovin aristokraattiselta ja ylväältä. Aivan hurmaava pariskunta vastaanottamassa vieraita!

 

 

Kartanon huoneet on todella huolella rekonstruoitu muistuttamaan todellisia Lidingön kartanon interiöörejä. Taide on ripustettu persoonallisella tavalla, mm tämän vihreän huoneen taiteilija on Carl Fredrik Hill, jonka ihastuttavat maisemamaalaukset hallitsevat koko huonetta ja sen värimaailmaa.

Ikkunalaudat ovat leveitä, ja niillä viihtyvätkin hyvin kauniit orkideat, ja kukat ja viherkasvit loivat juuri vanhanajan kartanotunnelmaa, ja myös kontrastia alakerran minimalistisille ja moderneille galleriatiloille. Vanhalle kartanolle tyypilliseen tapaan, täälläkin joka huonella on oma värimaailmansa, ja vieraat kuulemma ihailevan sen verran innokkaina seinien sävyjä, että halutessaan museokävijä saa alhaalta mukaansa värilastun, jossa on värikoodit, jolla voi loihtia omaan kotiinsa täsmälleen Sven-Harryn tunnelmaa.



 

Suuressa salissa on keltainen väri hallitsevana sävynä, ja paikoilleen uudelleen pystytetyssä kaakeliuunissa keltaista komppaa ihanasti keväinen vihreä. Edvarnd Munchin punatukkaisen tytön lisäksi huoneessa hehkui käsinsolmittu Persialaismatto. Kokoelmaan kuuluu pohjaismaalaista huipputaidetta, mm Erns Josephson, Anders Zorn, Augusta Strindberg, mutta sekaan mahtuu myös hauskasti aivan uutta nykytaidetta, ja toisaalta perheen henkilökohtaisia esineitä ja lasten ja lastenlasten piirustuksia. Kotimuseot ovat minusta juuri siksi kiehtovia, että niissä yhdistyy rationaaliseen taiteenkeräilyyn aina niin hauskalla tavalla persoonallisia mieltymyksiä ja täysin tunteella tehtyjä esine-yhdistelmiä, jotka kertovat perheiden ja henkilöiden omasta historiasta ja tarinasta.

 

 

Sven-Harryn taidemuseo on hämmentävän hieno kokemus, erikoinen yhdistelmä uutta ja vanhaa, taidetta ja arkkitehtuuria, ja sekaan heitettynä vielä ripaus ihan hulluja ideoita!

 

www.sven-harrys.se  

Oscar Schindlerin Emalitehdas, Krakova

Hieman Krakovasta:

Etelä-Puolassa Sijaitseva Krakova on aivan huippukohde historiasta kiinnostuneelle; kaupunki on säästynyt täysin maailmansotien pommituksista (vrt esim Varsova tai Dresden, jotka pommitettiin lähes maan tasalle II-maailmansodan loppuvaiheessa). Myös neuvosto-aika säästi omalla tavallaan kaupunkia; "Uusi keskusta" Nova Huta rakennettiin historiallisen Krakovan viereen, ja näin vanha kaupunki sai pitää vuosisataiset kerrostumat entisellään, tosin sen kasvot peittyivät harmaaseen kivihiilipölyyn. Krakova jäi myös poliittisesti hieman syrjään, Varsovasta tuli Puolan pääkaupunki, ja Krakova sai pitää asemansa älymystön ja kulttuuriväen keskuksena, onhan siellä Euroopan toiseksivanhin yliopisto, Jagellonian Yliopisto (perustettu v.1364), sekä maan tärkeimmät taidekorkeakoulut kirjallisuuden, kuvataiteen, muusikin ja näyttämötaiteen aloilta.

Arkkitehtonisesti kiinnostavaa nähtävää Krakovassa riittää; ihastuttava keskiaikainen vanhakaupunki on ansaitusti Unescon perintölistalla, sitä on kunnostettu kovasti, ja ainoastaan vanhaa kaupunkia ympäröivät muurit ja vallihauta on purettu. Niiden tilalle on rakennettu puisto, eli koko vanhankaupungin voi kiertää käyskennellen tunnemallisia puistokäytäviä patsaalta ja suihkulähteeltä toiselle! Puistosta voi nousta myös Wawelin linnakukkulalle, Puolan kansallistunteen keskuspaikkaan, linnoitukseen, jossa aikoinaan kruunattiin ja haudattiin kaikki kuninkaalliset, ja joka tänäpäivänä on mitä ihastuttavin museokeskus. Italian renessanssin vaikutuksen näkee Krakovassa, erityisesti Wawelin alueella. Täällä oli mm renessanssaikana hulppea hovielämä, ja poliittisten ratkaisujen myötä lähetettiin Krakovan hovista prinsessa, Katarina Jagellonica, puolisoksi Suomeen (Ruotsiin) Kustaa Vaasan pojalle Juhanalle. Sitä tietä myös saapui haarukka Suomeen, tämän puolalaisprinsessan matkatavaroissa, mutta onpa mahtanut olla sillä prinsessalla totuttelemista pimeään Suomeen ja alkeelliseen Turun Linnaan!
Ennen II-maailmansotaa kaupunkikuvaa leimasi myös huomattava juutalaisväestö; n 25% asukkaista oli juutalaisia, ja etenkin v 1335 perustetun Kazimierzin alue oli juutalaisten kaupunginosa. Uskomattoman traagisten vaiheiden jälkeen tämä Kazimierz on viime vuosina noussut uuteen kukoistukseen, ja nykyään alueella toimii paljon juutalaista perintöä ylläpitävää ravintoloita, hotelleja, kulttuurikeskuksia, erilaisia putiikkeja ym.

 

Oscar Schindlerin Emalitehdas -museo:

 

Krakovan juutalaisten tarinaan tämänkertainen museoesittely liittyykin; Steven Spielberg kuvasi Krakovassa elokuvan "Schindlerin Lista", ja tämä seitsemän Oscar-palkintoa voittanut elokuva teki maailmalle tunnetuksi sekä saksalaisen tehtailija Oscar Schindlerin tarinan, että Krakovan juutalaisten kohtalon laajemmin tuona natsimiehityksen aikana v 1939-1945. Elokuva kuvattiin autenttisilla, edelleen tunnistettavilla paikoilla, mm tarinan keskipisteenä ollut emalitehdas toimi luonnollisesti kuvauspaikkana. Vuonna 2010 tehtaaseen on avattu museo, joka mielestäni on ehdottomasti yksi kiinnostavimpia, koskettavimpia ja persoonallisimpia museoita, joissa ikinä olen käynyt!  



Deutsche Emailwarenfabrik, D.E.F.

Oscar Schindler 1908-1974, hän pelasti 1200 juutalaista Krakovassa

 

Museon näyttely-arkkitehtuuri on suunniteltu siten, että kävijä kulkee 3-kerroksiseen tehdasrakennukseen tehdyissä saleissa kronologisen matkan Krakovassa, 1930-luvulta lähtien, läpi saksalaismiehityksen ja erilaisten epätodellisen kauheidenkin vaiheiden. Museo onnistuu tavoittamaan sodan kokemuksen tavalllisen pikku ihmisen kautta, monien henkilökohtaisten esineiden, kuvien, tarinoiden, kirjeiden ja ääninauhojen avulla kävijälle avautuu ihmisten Krakova, perheiden, ystävysten, lasten, vanhusten, kaikkien oma rakas kaupunki, joka jäi historian tapahtumien alle, ja kuitenkin kaiken jäkkeen kaupunki lähti taas asukkaineen toipumaan elämään.

 

Näyttely oli taitava yhdistelmä erilaisia teknisiä ja multimedian tehokeinoja, ja kuitenkin hyvin inhimillisiä pikkutarinoita. Tehdashallit antavat hienot puitteet näyttelylle, tervetuloa mukaan!



 

Näyttelyn alku avasi jokapäiväisen elämän kuhinan Krakovassa, pääsimme kurkistamaan valokuvaamoon, parturiliikkeeseen, kauppojen ja verstaiden näyteikkunoihin, poikkeamaan katukahvilaan krakovalaisten ystävien kanssa, lukemaan katukylttejä ja ihmisten valokuva-albumeja, sekä ihmettelmään suuresta stereoskoopista 3-ulotteisia maisemia. Näyttelysaleista paljastui myös aivan oikea rautatieaseman odotushuone, sek raitiovaunu, jossa sai istuskella kyydissä.
Ennen maailmansotaa Krakova oli porvarillinen, kultturelli kaupunki, vauras väestö kävi konserteissa, oopperassa, näyttelyissä, ja kaupunki oli myös sekä katolisen että juutalaisen väestön keskus Puolassa. Myös eri uskontojen teologiset tiedekunnat olivat asettuneet tänne yliopistokaupunkiin. Kaupungissa olikin yli 600 kirkkoa, niinpä kirkonkellojen kilinä kaikui usein raitivaunujen kolinan seassa. Krakova oli pitkään osa Itävalta-Unkaria, joten keskieurooppalainen kahvilakulttuuri leivoksineen oli myös vahvasti osa kaupungin elämää.

 

Natsimiehityksen tulo Krakvaan ei tarkoittanut hankalia aikoja vain juutalaisväestölle, sillä saksalaismiehittäjillä oli suunnitelmissa lakaista Krakovasta myös älymystö ja yläluokka. Vanha maineikas Jagellonien yliopisto suljettiin ja professorit pidätettiin.

 

"The Poles are to be allowed to educate only to the extent that will make them realize that they have no prospects whatsoever as a nation." -Kenraali-kuvernööri Hans Frank, lokakuu -39

 

Myös kaikki kansalliset muistomerkit tuhottiin, ja ihmisten omaisuuksia takavarikoitiin täysin mielivaltaisesti. Juutalaiset ajettiin Kazimierzistä muureilla rajattuun Gettoon, ja heiltä tietysti vietiin asuntojen lisäksi koko maallinen omaisuus. Tavoitteena oli tuhota koko Krakovan juutalaisväestö, ja lähes täydellinen tämä tuho valitettavasti olikin, niinpä Schindlerin pelastama joukko, n. 1200 henkieä, oli huomattava ja näissä olosuhteissa miltein ihmeen kaltainen, vaikka hän itse harmittelikin sitä, että olisi voinut mahdollisesti pelastaa vielä useamman hengen.

 

 

Näyttelysalien pyörivät kuvapilarit, filmi- ja ääninauhat todella saivat saksalaismiehistön vyörymään museokävijänkin yli. Lattialaatat olivat tyylinmukaiset, ja mitä edemmäs miehityksen kauhuissa kuljettiin, sitä hurjemmaksi muuttuivat myös kuvamateriaali ja ihmisten kertomukset. Roman Polanskin päiväkirjamerkinnät pikkupoikana Gettosta olivat koskettavaa luettavaa, ja äitinä&ihmisenä itsekin mietin kovasti sitä, kuinka paljon molemmilla osapuolilla on ollut mieleltään täysin järkkyneitä ihmisiä. Sodan epä-inhimillisten kauhujen ja menetysten keskellä varmasti moni ihminen on toiminut täysin shokissa ja vaistojen varassa.

 

 

Tässä vaiheessa kertomukseen tuli mukaan myös Oscar Shindlerin Emalitehdas, ja sen johtajan toiminnan vuoksi selviytyneiden ihmisten tarinat. Shindler oli poikkeuksellinen ja rohkea ihminen. Hänen työpöytänsä oli paikoillaan, ja sen eteen oli tehty hieno muistoteos tehtaan metalliastioista. Museokierrokseen kuului myös sali joka kertoi keskityleireistä, ja ilman kyyneleistä ei niiden kuvien, ihmisten kertomusten ja lavastusten keskeltä selviytynyt.

 

Miehityksen aika kuitenkin päättyi keväällä -45.
Oscar Shindler oli "evakuoinut" tehtaansa työntekijöineen jo Brünnliziin. Puolassa koitti uudenlaiset ajat, nyt Neuvostoliittolaisten "vapauttajien" johdolla.

Emalitehtaan kiinteistö osoitteessa Lipowa 4 otettiin kansalliseksi omaisuudeksi, ja siinä toimi v 1948-2002 Telepod, eli tele- ja puhelinlaitteita valmistava tehdas.

Surullisen ja kauhean sota-ajan jälkeen kaupunki pääsi pikkuhiljaa jaloilleen, yliopistot avattiin taas, ja elämä jatkui.

Elokuvasta Schindlerin Lista, kohtaus, jossa Oscar Shindler kertoo työtekijöilleen sodan loppuneen:



 Tehtaan työkoneita:





Museon monet tarinat olivat järkyttäviä, ja ihmisten julmuus hämmästyttävää, silti museo onnistui luomaan toiveikkaan tunnelman. Vaikka ihmiset kohtaavat ylipääsemättömiä vaikeuksia, silti jostain löytyy voimaa rakastaa, luottaa, uskoa, tuntea onnea ja iloa. Se, että ihmiset tutustuvat tällaiseenkin osaan historiaa (jonka ehkä mieluiten unohtaisimme), se saattaa opettaa jotain, nostaa tärkeitä ajatuksia ja päätöksiä mieleen. Kuinka harvoin itse muistaa olla kiitollinen siitä, että saa elää vapaassa maailmassa, ilmaista mielipiteitään, uskoa tai olla uskomatta, kasvattaa omia lapsiaan pelkäämättä...

Museokierros päättyi interaktiiviseen tilateokseen "Room of Choices", jossa saattoi kolmen eri tilan ja niiden sisältöjen kautta reflektoida kokemustaan ja museon sanomaa. Ensimmäinen tila oli musta käytävä, jossa oli upottava lattia, se symboloi julmuutta ja kauhua. Seuraava tila oli rotunda, joka hohti valoa, ja sen pilareihin oli kirjoitettu musitiinpanoja niistä ihmisistä, jotka olivat pystyneet vastustamaan pahuutta auttaen muita, olivat empatiaa tuntien joskus jopa riskeeranneet omaa elämäänsä. Kolmannessa tilassa oli kaksi kirjaa, musta ja valkoinen, joista saattoi lukea ihmisten eettisistä valinnoista miehitysaikana. Kirjoissa oli todellisia tilanteita eettisesti haastavista ratkaisuista, ja miten ihmiset olivat niitä ratkaisseet, omakohtaisten sitoumuksien painaessa vaakakuppeja suuntiin ja toisiin. Mielenkiintoista ja pysäyttävää.

Tämän museokäynnin jälkeen keskusteltavaa ja ajatuksia riitti, päälimmäiset mietteet oli hyvä istahtaa pohtimaan jo tehtaan sisääntulokerroksen "Cinema Cafe"ssa. Kahvila kertoi valokuvin elokuvan tekemisen prosessista, ja sen pöytiin oli lasilevyjen alle laitettu karttoja Krakovasta, joihin oli merkitty elokuvan kohtauksia, että missä mikäkin oli kuvattu. Cappucinon äärellä oli hyvä hengähtää, ja suunnitella kävelyreittiä halki historiaa havisevan, mutta kotoisan ja ihanan kaupungin!

Dzięki Krakowie, do zobaczenia wkrótce znowu!

The Historical Museum of the City of Kaków

Oscar Shindler`s Enamel Factory

ul. Lipowa 4

30-702 Kraków

 

www.mhk.pl

MATKAMUISTO PIETARISTA -Venäläisen Taiteen Museo

 

Pietarin kaupunki perustettiin v 1703 keisari Pietari Suuren tahdosta, ja kaupunki rakennettiin uskomattoman ripeään tahtiin, kuvastamaan keisarillista valtaa ja mahtia. Sen palatsien ja arkkitehtonisten kokonaisuuksien erikoisuutena on siksi harvinainen eheys ja täsmällinen kauneus. Kaupungista näkyy, että se on suunniteltu ”piirustuspöydällä”, eikä se ole kasvanut vain sattumalta kortteli toisensa jälkeen. Yksi Pietarin vaikuttavimmista arkkitehdeista oli Carlo Rossi (1777-1849), ja hänen edustamansa uusklassinen empire-tyyli näkyy kaupungissa laajasti, kuten tässä Venäläisen Taiteen Museossa ja sen ympäristössä. Carlo Rossin suunnitelmat käsittivät palatsin lisäksi myös sen ympäristön, eli arkkitehti suunnitteli Palatsin edessä olevan Taiteiden aukion, ja perusti katuja, jotta sai avattua kaksi hienoa perspektiivistä näkymää palatsille eri lähestymissuunnista. Toinen on juhlallinen näkymä pääkatu Nevski Prospektilta palatsin Taiteiden Aukion kautta eteläjulkisivulle, toinen romanttinen näkymä Mars-kentän puolelta Mikaelin puutarhan läpi palatsin pohjoisjulkisivun luo. Tämä romanttisempi näkymä on hääparien suosiossa, ja mekin saatoimme seurata museon ikkunoista palatsin terassilla muutamiakin hääpareja seurueineen ikuistamassa tätä tärkeää päivää valokuviin.


Palatsin ulkomuoto on säilynyt näihin päiviin saakka melkein muutoksitta valmistumisestaan asti, v. 1819-1825. Palatsin ensimmäinen omistaja oli keisari Paavali I.n nuorin, neljäs poika Mihail Pavlovits, josta on peräisin sen nimi, Mikaelin palatsi. Suuriruhtinas Mihailin perheen aika oli vilkasta ja loistavaa, palatsissa vietettiin tanssiaisia suuren maailman tyyliin, ja kristallikruunujen alla kokoontuivat Pietarin aateliset. Palatsin elämä sai myös kulttuuripainotuksia, kun Mihailin leski Jelena Pavlovna perusti sinne taiteilijasalongin ja musiikkiluokkia, ja siitä tulikin myöhemmin Venäjän ensimmäisen konservatorion perusta, jossa mm Pjotr Tsaikovskin musiikinopiskelu alkoi.

Valtio osti palatsin ja siihen kuuluvat piha-alueet v. 1895, josta lähtien siellä on sijainnut Venäläisen Taiteen Museo, silloin nimeltään ”Keisari Aleksanteri III:n Venäläinen Museo”. Alun perin kokoelma sisälsi n 1500 teosta, tänä päivänä kokoelmat kattavat n 400 000 taideteosta kaikilta aikakausilta, tyylisuunnilta ja koulukunnilta aina n 1100-luvun uskonnollisesta taiteesta tämän päivän nykytaiteeseen. Museo onkin mahtava matka venäläisen maalaustaiteen perinteeseen, ja ystävällisesti kävijää kohtaan selkeän kronologisesti ripustettuna museon viehättävissä ja ilmavissa saleissa.

 

 ”Olet tullut Venäläisen Museon saleihin. Palatsin seinien ulkopuolelle on jäänyt meluisa kaupunki, palatsissa vallitsee museon huoneiden hiljaisuus sekä maalausten, veistosten ja piirrosten äänettömyys…Mutta ovatko ne todella äänettömiä?


Museota voi verrata suureen teatteriin, sen saleja palkkeihin, joilla toteutuu suurenmoinen näytelmä. Samoin kuin tavallinen näytelmä, se koostuu monesta kohtauksesta, mutta täällä ne ovat vuosisadoiksi (tai ehkä hetkeksi?) jähmettynee t tuhansina tauluina, veistokuvina ja piirroksina.


Katso tarkkaan, ja huomaat tuttuja teatteritaiteen lajeja eli tragediaa, draamaa, pastoraalia…Kirjallisuudenkin lajeja täällä on: täältä löytyy kertomuksia, romaaneja, pienoisromaaneja, novelleja, runoja ja sonetteja.


Kuuntele tarkkaan, ja teet vielä yhden hämmästyttävän löydön: taiteilijat ja hahmot kääntyvät puoleesi vuosisatojen takaa ja puhuvat plastiikkataiteen kieltä. Kuvattujen ihmisten eleiden ja asentojen plastisuudesta, linjojen ja värien sopusoinnusta tai riitasoinnusta, yksinkertaisten tai monimutkaisten kuvioiden ja ornamenttien rakenteesta sekä monesta muusta yksityiskohdasta koostuu se, mitä taiteessa kutsutaan tyyliksi.


Jokaisella vaiheella on ainutlaatuinen tyyli, lempijuomia, -säveliä ja –rytmejä sekä tilavuuden ja ajan eritystä tunnetta. Jos oppii tuntemaan ne ja erottamaan ne toisistaan, niin avaa itselleen pääsyn edeltäjiemme keräämien hengellisten aarteiden luo.


Nimenomaan mahdollisuus ylittää ajan näkymätön seinä, tehdä toivioretken menneisyyteen ja tuntea osallisuutta historiaan, vetää ihmistä museoon. ”


-Vladimir Gusev, Valtiollisen Venäläisen museon johtaja.


Juuri niin Vladimir, sitähän mekin tässä tavoittelemme, kiitos tervetulo-toivotuksesta!

Palatsin sisätiloja on tietenkin remontoitu museolle sopivaan tyyliin, mutta alkuperäisestä loistosta on jätetty muutamat esimerkit; sisääntulon pääportaikko sekä Valkoinen Sali ovat mahdollisimman alkuperäisessä asussaan, ja salin kalusto on myös alkuperäinen. Nämä interiöörit kertovat kyllä sen hämmästyttävän loistokkuuden ajan Pietarista, joista voimme lukea romaaneista ja historian kirjoista! Muutamat tyyliseikat erityisesti ilahduttivat vanhojen kunnon museoiden ystävää; useissa saleissa oli se juuri oikeaoppinen tummanpunainen, samettinen, ovaalinmuotoinen sohva tärkeimpien teosten edessä, ja myös useassa salissa ja käytävässä valo siivilöityi läpikuultavien puhviverhojen läpi kauniisti himmentyen sisään ikkunoista. Näitä hurmaavia virityksiä näkee oikeastaan vain itäblokin maissa, lännessä eleettömät paneeliverhot ovat jotenkin latistaneet taidemuseoiden juhlavaa ja historiallista tunnelmaa.

 

 

 

 

 

 

 

Valkoisen salin aarteita.


Kierros alkaa vanhan uskonnollisen taiteen saleista, jossa seinät ovat saaneet intensiivisen, punaisen värin. Ikonien kultaukset hehkuvat punaista taustaa vasten, ja katsojan huomion kiinnittyy vanhoihin pyhimystarinoihin, kuten Yrjön ihmevoitto käärmeestä, ikoni 1400-luvun Novgorodista. Ikonimaalauksen perinteeseen kuuluu, ettei niitä signeerata, mutta joitakin erityisen taitavia ikonimaalareita tunnetaan hyvin, kuten moskovalainen Andrei Rubljov, jonka 1400-luvun alkupuolella maalaamat ikonit kuuluvat museon aarteisiin. Ylipäätään venäläisen uskonnollisen taiteen säilymistä läpi 1900-luvun poliittisten murrosten pidetään juuri Venäläisen Taiteen Museon henkilökunnan innostuksen ja tutkimusretkien ansiona. Vallankumouksen pyörteisiin ja hengellisten tilojen myllerrykseen jäi varmasti paljon arvokasta taidetta, mutta tämä museo on onnistunut säilyttämään mittavan osan venäläisen hengellisen taiteen perintöä.

Museon näyttelyripustus on 1920-luvulta saakka noudattanut kronologista logiikkaa, joten saleista toiseen on mukavaa kuljeskella, kuin astuisi vuosisadasta toiseen. Vastaan tulee kaikki eurooppalaisen taiteen tyylikaudet loistavien maalausten kautta. Kuten tämä ihastuttavan keimaileva rokokooneito Katariina Arsenjeva Vladimir Borovikovskin ikuistamana 1790-luvulta. Tämä söpö aatelisneito on pukeutunut rokokoomuodin tyyliin hassuttelevasti paimentytön hattuun, ja puku sekä kampaus noudattelevat täysin 1700-l.n lopun kuuminta muotia.

 

 

Museon helmiin kuuluu romantiikan ajan maalaus Pompeijin viimeinen päivä. Karl Brullov on ikuistanut vuonna 1833 tuolloin hyvin ajankohtaisen ja ihmisten mieliä kiehtoneen Pompeijin tarinan. Antiikin löydöt arkeologisilta kaivauksilta Italiassa, Kreikassa ja Egyptissä vaikuttivat maalaustaiteen lisäksi myös arkkitehtuuriin, muotoiluun ja muotiin uusklassismina ja empire-tyylinä, koko Pietarin kaupunki sai tästä vaikutteita, ja meidän oma Helsinki sen myötä. Maalaustaiteessa romantiikan aikakausi ammensi antiikin tarinoiden traagisuudesta aiheita, ja todellisen Pompeijin viimeistä päivää kuvannut Brullov on halunnut ikuistaa maalaukseen koko inhimillisten tunteiden kirjon. Valmis maalaus oli esillä Roomassa, Milanossa ja Pariisissa, ja kotiutumisestaan lähtien se on ollut museon merkkiteos.

 

Maailmankuulu venäläinen taidemaalari Ilja Repin (1844-1930) oli tietysti erittäin hyvin esillä museon kokoelmissa, ja hänen maalaamistaan teoksista suurikokoisin, ”Valtiollisen Neuvoston juhlakokous 7. toukokuuta 1901, sen perustamisen 100.vuosijuhlapäivänä”, oli saanut kunniapaikan. Tässä valtavassa maalauksessa on 81 henkilöä, ja sieltä saatoimme bongata mm Nikolai Bobrikovin. Valtiollisen neuvoston jäsenten kuvaamisessa Repiniä auttoi myös opiskelijaryhmä, mutta psykologisen tarkoista kasvonpiirteistä vastasi mestari itse.

1800-luvun loppupuolella Venäjällä, kuten muuallakin Euroopassa, jalansijaa maalaustaiteessa sai kansallisromantiikka. Kuvattiin luontoa ihannoiden, ja arkipäiväisiä tapahtumia realistisesti, ihmisiä puuhissaan ja kansallispuvuissaan. Venäläinen muotokuvamaalaus on aina yhtä kiinnostavaa ja syvällistä, kuten Valentin Serov.n muotokuva ruhtinatar Zinaida Jusupovasta (v. 1902), jossa voi nähdä myös hieman impressionistisia vaikutteita. Ruhtinatar Zinaida Jusupovin poika Feliks oli osallisena Rasputinin murhaan, ja muotokuvasta päätellen rva Jusupovaltakin löytyi luonnetta, sen lisäksi että hän oli kuuluisa tyylitajustaan ja muodikkuudestaan.


Monesti venäläisessä muotokuvamaaluksessa kuva ikäänkuin tuntuu tarkentuvan mallin kasvoihin, ja muu ympäristö on sitä suurpiirteisempää, mitä kauemmas maalauksen laitoihin edetään. Tämä vastaa silmän luonnollisen näkemisen optiikkaa, ja siksi maalaukset tuntuvat hämmästyttävän luonnollisilta.

Venäläinen melankolisuus välittyy monesti myös maisemassa, kuten tässä pienehkössä työssä Holiday, v 1902, jonka väriskaala meni suoraan sieluuni. Kaikki lempivärini samassa työssä; vaalean siniharmaat kupolit, katon kalpea vihreä ja syksyisen sadepilven harmaita sävyjä taivaalla!
 

Venäjän politiikan muuttuminen vaikutti myös kuvataiteeseen, ja sosialistinen realismi näkyy vahvasti neuvostoliittolaista elämäntyyliä ihailevana kuvaustyylinä. Abram Arkhipov.n herkullinen maalaus ”Vieraissa” v. 1915 saa kukkahuivit hehkumaan, ja yhdistää venäläisen maalaustaiteen eurooppalaisiin tyylisuuntiin, kuten tässä impressionismin valonkäsittelyä ja ekspressionismin lennokkaan rentoa sivellintekniikkaa perinteiseen venäläiseen kansankuvaukseen.

 

Kauniita herkkupaloja maalauksina olivat myös nämä, joiden tekijöitä tai nimiä en kirjoittanut ylös; Pekka Halosen Niittomiestä muistuttava suuri viljapeltokuvaus, laaja kullankeltainen peltomaisema, josta tuli mieleeni äskettäin leffateatterissa pyörinyt Anna Karenina-elokuvan loppukohtaus, jossa Aleksei Aleksandrovitš Karenin istuu pellolla lasten telmiessä ympärillä…

Ja tuo suloinen lattianpesijätär on melko samaistuttava henkilö, kukapa ei kesken siivousurakkaa mieluummin haaveilisi avoimen ikkunan äärellä ja katselisi pietarilaista kattomaisemaa... Aurinkokin paistaa niin mukavasti, ja tytön selkä ja niska heijastuvat viehättävästi ikkunalasista. 

 

Venäläinen sielunmaisema ja maalaustaiteen perinne välittyi kävijälle tässä museossa erittäin pedagogisesti ja rauhallisesti. Viimeiset salit, jotka esittelivät avantgardistisempaa menoa, jaksoimme vielä jotenkin kiriä läpi. Sen verran taideähkyä kuitenkin tässä kohtaa oli, että Malevitsit, Kandinskyt, Rodtsenkot ja muut abstraktit maalarit eivät paljoakaan enää jaksaneet innostaa. Kaipasimme jo Pietarin kaduille ja kanaville, ja museon pieni kahvilakin sai jäädä, kun suuntasimme päiväkahville ulos Mikaelin puistoon.

www.rusmuseum.ru